Tästä ajatuksesta vähän toisenlainen versio on salonki, joka näyttää pieneltä yksityissairaalalta. Usein kaikki on valkoista tai pehmeää vaaleansinistä. Look on rauhallinen ja kiireetön ja sisustus heijastelee melkein sairaanhoidollista luotettavuutta. Elämystä ja glamouria ei sisustuksella ole haetukaan. Pinnat ovat käytännöllisen näköisiä ja kielivät yksinkertaisuudellaan enemmän puhtaudesta ja terveydellisestä luotettavuudesta kuin aikaisempi esimerkki city-sähinästä tai zen-tasapainosta.
Kolmas versio on yliromanttinen runsaudensarvi. Usein romanttisen ja asketismia vieroksuvan omistajan vastalääke kahdelle edelliselle lajityypille. Tällainen salonki luo vaikutelman naisellisesta kauneudesta ja kauneudenhoitoon liittyvästä yksityiskohdilla fiilistelyllä. On ruusuja ja punaista ja pinkkiä ja röyheloitä ja tupsuja ja strasseja ja tuoksuja. Ehkä vähän suttuistakin. Glamouria löytyy ja se mikä voitetaan kauneudenhoitoon usein yhdistettävässä kiireettömyydessä, hävitään kaupunkielämän vaatimassa tehokkuudessa. Se mikä voitetaan naisellisuuteen yhdistettävässä koristelun tunnelmassa, hävitään ihonhoitoon yhdistettävässä puhtauden viestissä.
Oma unelmani sisustuksen puolesta on puuttuva linkki. 40- ja 50-lukujen glamourin kulta-ajan kauneussalonki. Aika oli nykyaikaan verrattuna kovin koristeellinen sekä hidastempoisempi. yksityiskohdat ja viitseliäisyys olivat vielä läsnä. Maailma kuitenkin kaupungistui voimakkaasti, jolloin kauneussalongeille tuli tilaus ja oikea mahdollisuus. Kotirouvillekin tuli mahdollisuus viettää niissä aikaa. Sodan jälkeen oli mahdollista ja varmaan lohduttavaa näyttää hyvältä ja televisio toi sen kaiken näkyville ja vielä väreissä.